Satu Rämön uusin mysteerikirja Rakel Hildur-sarjasta on luettu reppukirjana. Reilu viikko työ- ja junamatkoilla, mutta taktinen valinta yhden yön haukkauksen sijaan. Mielenkiintoisia juonenkäänteitä, ajatusten harhapolkuja ja yllätyksiä täynnä. Seuraavaa osaa odotellessa 😉.
Minulla on voimakas näkömuisti ja kun luen, en näe kärpäsenkakkoja ja harakanvarpaita valkoisella paperilla vaan teksti muuttuu kuviksi ympärilläni. Itse pidän Rämön ympäristökuvailusta, joka selkeytti myös muiden islantilaisten kirjailijoiden tuotosten ymmärtämistä. Kuten Rämö itsekin on sanonut, moni asia on islantilaisille itsestään selvää, ei sitä tarvitse korostaa. Sama ilmiö löytynee myös suomalaisista kirjoista, joita käännetään muille kielille. Olen lukenut myös Rämön aikaisempia omakohtaisia Islanti-kirjoja, jotka yllättäen löytyvät yleisen kymmenluokituksen mukaan kohdasta 43 maantiede, matkat, kansantiede, pohjoismaat.
Toisekseen pidän kirjoista, joissa ei veri ja suolenpätkät lentele eikä sisällä puuduttavia ja tarkkoja raadonavauksia. Rämön kirjoissa ei tarvitse hyppiä ikävien sivujen ylitse. Teksti on rikasta ja sujuvaa.
Ei tarvitse miettiä, että mitähän tässä sanotaan, kun lauserakenteet on kohdillaan. Se on ylellistä ja tuntuu kuin olisi lomalla lukiessaan.
30 vuotta luin ammattivelvoitteena kaikki kirjat, joihin oli sanomalehtimustetta tuhlattu. Viimeiset 10 vuotta olen opetellut ammatillisesti kaksi uutta työtä ja olen höllännyt lukuvelvoitetta (enkä vaadi sitä muiltakaan) ja siirtynyt valtaosin paheksuttuun viihdekirjallisuuteen, joihin dekkarit sijoitetaan.
Isäni mielestä Jakob oli paras koko sarjasta. Rakelia hän ei ehtinyt lukea.
