Keväällä 2019 kävin Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kuuntelemassa Vesa Vierikon elämästä ja ammatinvalinnasta. Illan aikana nähtiin otteita näytelmästä Mielensäpahoittaja, jonka kautta kuultiin mielenkiintoinen laatikkoteoria muistista. Se vastaa paljon omaa mielikuvaani samasta asiasta.
Muistiin mahtuu tietty määrä asioita. Kun nakkaat pois osan, mahtuu uutta tilalle. Jos et tarvitse jotain enää koskaan nakkaat sen silppuriin. Jos tarvitset jotain joskus uudelleen, laitat sen laatikkoon talteen ja jätät sen raolleen. Usein tarvitsemasi asiat jätät esiin.
Viikon aikana ehtii tehdä paljon pieniä, keskikokoisia ja isoja työtehtäviä viikkoteeman lisäksi. 90% kaikesta menee suoraan silppuriin. Niihin tehtäviin, joihin pitää palata, mutta joita ei tarvitse just nyt muistaa, ja jotka nakkaat siihen avoimeen pahvilaatikkoon, on noin 9% ja todella muistettavia on tosi vähän ja ne on kirjoitettu vihkoon punaisin huutomerkein varustettuna.
Jos joku kysyy pääteeman lisäksi, mitä olen tehnyt, niin tasan tarkkaan en muista kuin ne keskeneräiset, jos niitäkään juuri sillä hetkellä.
Olen aina tehnyt töitä, joissa deadlinet paukkuvat tavalla tai toisella. Olen aikaisemminkin huomannut saman asian, että kiireessä hoidetut hommat ovat silppurissa saman tien, vaikka olisit juuri laittanut fyysisen kappaleen postipinon päällimmäiseksi.
Miksi tämä jaarittelu muistista. Kollegat kysyivät, miten viikko on sujunut. Totesin, että kiirettä on pitänyt enkä muistanut yhtään, mitä olin tehnyt hankintojen ja viikkoteeman lisäksi.
