Hammaskeijut

Kävin tänään taas istumassa hammaskeijun vastaanotolla. Jälleen kerran hampaani on valettu muottiin. Jos taijista ei muuta hyötyä ole, niin ainakin olen oppinut hengittämään nenäni kautta ja unohtamaan avoimen kitani kakkuhakkuineen. Yleensä tämä aukko on niin törkeän täynnä tavaraa ettei ilma mahdu mistään suunnasta ohi.

Jostain syystä hammaskeijut ovat aina niin huolissaan siitä miten tulen toimeen kun väliaikaiset siltani ovat irti. Tervehdyskeskustelu avattiin kysymällä onko sillat suussa? Ei, ne on taskussa. Nyt ne on liimattu sadannen kerran kiinni leukaan. Pitää kuulemma mennä uudelleen liimaamaan jos irtoavat ettei vappu mene pilalle. Pah! Enemmän niistä on häiriötä silloin kun pitää varoa jokaista suupalaa etteivät putoa. Kaikkein hankalimmat ne ovat osittain irrallaan. Syöminen luonnistuu erinomaisesti silloin kun ne ovat irti. Hampaat taskuun ja takas paikoilleen, jahka leukojen loksuttamisen pupertamistarkoituksessa on lopetettu. Minä olen tottunut noita-akka ilmeeseeni, samoin ystäväni ja asiakkaani.

Lopuksi keskustelimme väreistä. Minulle näytettiin peilin kanssa kahta hampaan näköistä liuskaa, joista muuten olisi saanut kivan näköisiä koruja. Minun mielestäni kaikki olivat saman värisiä. Ehdotin punaista, sellaista metrovaunun oranssia. Eikös olisi tosi piristävät ja muodikkaat? Ei kuulemma ole. Oma hammaskeijuni on tottunut kummalliseen huumorintajuuni. Hänen miehensä erikoishammaskeiju ei ole varmaan tottunut siihen, että asiakasta alkaa naurattaa kesken hoidon, vaikka nielurisoja tuuletetaan erikoislaitteilla.

Erikoishammaskeijun jäljiltä olin kuin märkä rätti. Vettä valui niskaan ja muottiaineita löytyi vähän sieltä sun täältä. Viimeiset pyyhin poskestani kun satuin odotushuoneessa katsahtamaan peiliin. Ja taas nauratti. Olisinko hyvää ainesta elämänkerralliseen opukseen "Liian iloinen potilas ja muita hammastarinoita"?