Eilen oli oli ohjelmassa Molierin Luulosairasta Kansallisteatterissa. Ajattelin käydä katsomassa, naurattaako se yhtä paljon kuin 25-30 vuotta sitten. Ei naurattanut, mutta hyrähtelin silti aika ajoin. Viimeksi nauroin niin, että naurulihakset olivat kipeät monta päivää.
Lukemani arvostelut jakautuivat kahtia, toiset ylistivät ja toiset arvostelivat melko rankasti. Ei tämäkään versio huono ollut, mutta ehkä riemastuttavat kokemukset nuorempana katsojana poikkesivat iäkkäämmän kulttuuriahmatin odotuksista. Näyttelijät olivat omalla tavallaan luonneet hykerrytäviä hahmoja.
Meillä on Suomessa hienoja ammattitaitoisia näyttelijöitä, jotka tarvittaessa pomppaavat paikkaamaan sairastuneen näyttelijän roolin lähes kylmiltään. Plari kädessään (ihan kuin vuorosanavihko olisi kuilunut osana näytelmään) Maria Kuusiluoma näytteli äitipuolen roolin häkeltymättä ja vauhdikkaasti. Hyvin paikattu!
Kiertelin väliajalla ihailemassa teatteria. Kaunis rakennus on taideteos itsekin sekä ulkoa että sisältä täynnä rakennusajankohtansa yksityiskohtia. Seinät on tapetoitu maalauksella näyttelijöistä ja muilla kulttuurivaikuttajilla (Mäntsälän Marttojen kulttuuriretki Kansallisteatteriin sisältää kuvia ja kertomuksia tekijöineen).
Kahvilla ja välipalalla muistelin ennen vanhaan tarjoilupöytien notkuneen leivonnaisia. Nyt niitä ei ollut kuin jokunen kappale per namupala. Enemmän oli jonoa kuoharitiskille kuin kahville. Koska tarjottava oli maito-sokeri painotteista, join kahvin ja söin oman leivän, jonka kaivelin repusta.
Ja kuten teatterissa yleensä, siellä törmää vähintään yhteen entisen elämän asiakkaaseen - niin nytkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti